Ensimmäinen vuosineljännes uudessa kodissa Tanskassa on takana ja kaipa sitä voisi sen kunniaksi jonkinmoisen yhteenvedon meidänkin puulaakista tehdä. Ajankulku on kyllä ollut kummallisen kaksijakoista, tämä jakso on mennyt toisaalta hurjan nopeasti ja toisaalta taas hitaasti. Enemmän kuitenkin nopeasti, muistan vielä sen avuttomuuden tunteen, kun iltamyöhällä matkasta väsyneenä pystyin vain seisomaan keskellä keittiön lattiaa Elias sylissäni Jaakon ja Jonin juostessa ympäri uutta kotia katsomassa Jonin leluja, uutta huonetta ja kaikkea muuta tärkeää. En osannut aloittaa mitään, mutta onneksi Jaakko oli laittanut kaikkea valmiiksi, komensi minut vain yläkertaa hoitamaan Eliasta yökuntoon ja toi ison kasan voileipiä iltapalaksi. Monen kuukauden odottelu perheen yhteensaamiseksi oli ohi ja seuraavana aamuna alkoi vauhdikas arki!
 |
| Mun pikkuveli |
Arki täällä ei sen isommin eroa lapsiperheen arjesta kuin muissakaan maissa, aiemmat rutiinit otettiin samantien käyttöön kauppareissuineen, ruoanlaittoineen, pyykkämisineen ja ulkoiluineen. Ulkona kierrellessä saimme yhä enemmän ympäristöä tutuksi ja kotiutumista auttoivat Jaakon kokemukset sekä Vestakselta saamamme konkreettinen apu kotiutumiseen liittyvissä asioissa, kuten kirjastokortin hankkimisessa. Kyllähän nuo asiat itsekin olisi pystynyt hoitamaan, mutta oli helpompaa, kun saimme autollisen ihmisen kanssa hoidettua ne pikapikaa ja kerralla oikein.
Ehkä se suurin ero arjessamme on, että elämä on aika rutinoitunutta, viikot kulkevat ohi samanlaisina eikä suurempia yllätyksiä tule rikkomaan rutiinejamme. Kahville keskustaan ei tule lähdettyä ex tempore kahden lapsen kanssa ilman autoa jonkun kutsusta, kirjaston satutuntejakaan en ole vielä kokenut järkeviksi Jonin kielimuurin ja kirjastojen etäisyyden vuoksi... Bussimatkan päässä olisi ostoskeskuksen isompi leikkipaikka kiipeilytelineineen, mutta sinne tarvitsisi lähteä mönkimään Jonin kanssa ja kun Elias ei kunnon pitkiä torkkuja nuku, niin hiukan hankalaksi voisi käydä kantaa toista käsikynkässä tai liinassa ja auttaa toista kiipeilyssä. Viikonloppuisin koitammekin sitten jaksamisen ja sään mukaan keksiä jotain uutta ja erilaista, kiertelemme katsomassa uusia paikkoja tai lähdemme purkamaan energiaa leikkipaikkoihin.
 |
| Iso tankkeri siellä kaukana |
Kyllä meillä jonkinmoinen sosiaalinen elämäkin on jo olemassa, Joni pääsee pari kertaa viikossa riehumaan leikkikerhoon ja minä saatan saada juotua kupin teetä ja juteltua sillä välin, jos Elias sen sallii. Neuvolan kautta on löytynyt myös yksi äitikaveri ja lisää aikuiskontakteja saan tanskan tunneilla. Ja monia mukavia tuokioita on kulunut skypen välityksellä kotimaan kuulumisia kysellen. Jaakkokin on päässyt muutamia kertoja työkaveriensa kanssa iltaa viettämään ja viikottain kuntosalille, joten ei täällä nyt vaan vaimo liihota ympäriinsä... Pitää kyllä myöntää, että opiskelu on tärkeää minulle, saan aiojumppaa, etten ihan tyhmisty kotona ja tuntuu mukavalta oppia jotain uutta, varsinkaan kun asia ei ainakaan vielä oli liian hankalaa.
Koska tukiverkostoa meillä ei täällä ole, niin perheemme elää aika tiivistä yhteiseloa. Jaakon tullessa kotiin, ei hänellekään hengähdystaukoa suoda kun toinen pojista vaatii leikkimään ja hölöttää koko ajan jotain ja toinen könyää punttiin kiinni, jotta hänetkin huomattaisiin. Omat menot ovat rentouttavia vapaatuokioita kodin ainaisesta säpinästä ja aikuisten yhteinen aika rajoittuu siihen tuntiin, jonka vietämme rauhassa illalla poikien mentyä nukkumaan. Harvinaista herkkua on hetki rauhaa ja hiljaisuutta joskus viikonloppuisin päivällä, kun molemmat pojat nukkuvat yhtäaikaa. Silloinkin liian helposti tulee hoidettua jotain käytännönasioita, jotka vaativat hiukan enemmän keskittymistä. Kuten yksi hyvä ystäväni on todennut, elämme nyt elämämme ruuhkavuosia! En sano, etteikö välillä toisenlainen arki houkuttelisi, mutta aika aikaansa kutakin, kyllä näiden vesseleiden kanssa on (suuren) osan aikaa ihan mukavaa, riippuen päivän kulusta, jokaisen väsymysasteesta ja ylimääräisten sattumusten määrästä...
 |
| Seuraavassa kuvassa olisi jo itku, kun Elias tarraa tukkaan kiinni |
Jaakon kanssa juuri tuumimme, että tämä tilanne on jo nyt selvästi vahvistanut parisuhdettamme. Muun verkoston puuttuessa olemme oppineet tukeutumaan enemmän toisiimme, aistimme paremmin toistemme mielialat ja osaamme antaa toiselle enemmän aikaa ja tilaa lapsilta, jos huomaamme, että hetken rauha olisi nyt tarpeen. Halailut ovat muuttuneet ryhmähaleiksi, koska Joni säntää tietysti aina heti mukaan, kun jossain tapahtuu jotain kiinnostavampaa. Koska arkirutiinit ovat molemmille tuttuja, saamme monet asiat saumattomasti hoidettua välttyen turhalta riitelyltä. Toisen lapsen myötä lastenhoito on myös tuttua, tiedämme pärjäävämme ja osaamme paremmin vastata molempien tarpeisiin. Näiden asioiden sujuminen auttaa paljon estämällä pinnan kiristymisen toiselle aikuiselle, lasten kanssa minulla on hiukan vielä harjoittelemista... Täällä teemme jatkuvasti asioita perheenä ja tällöin myös aikuisten keskinäinen keskustelu on helpommin mahdollista, sikäli, kun esikoiselta saamme sanansijaa.
 |
| On ne mun lutuset - välillä! |
Nämä ajatukset, tunteet ja kokemukset ovat varmasti tuttuja kaikille uusiin paikkoihin muuttaneille, ainakin ulkomaille vieraisiin kulttuureihin matkanneille mutta myös uuden elämäntilanteen alkaessa. Sopeutuminen uuteen kestää aikansa, tottuminen ja kotiutuminen vie oman osansa. Rohkeutta, heittäytymistä ja ennakkoluulottomuutta sekä avarakatseisuutta vaatii, jotta osaa nauttia uusista ympyröistä eikä se siltikään niin helppoa aina ole. Työkaverini asui pitkään USA:ssa lastensa ollessa pieniä ja hän totesi, että sopeutuminen vie ainakin vuoden, toisen vuoden lopulla huomaa jo nauttivansa ja sitten onkin aikaa avartaa maailmaa lisää!
Elämämme ja kotimme on nyt täällä Aarhusissa ja koti tämä asunto on ollut siitä uupuneen avuttomasta ensi hetkestä lähtien, kun keittiössä seisoin ja kuuntelin koko perheeni ääniä!
