Slut, prut, finale!

Tähän alkuun hiukan ajatuksia syyskuun viimeiseltä torstailta ja perjantailta, jolloin istuin pahvilaatikkopinojen keskellä Skejbygårdsvej:n asunnossamme:

""Slut, prut, finale!" 

Niin lopetetaan poikien tarhassa sadut ja niin se on tullut aika sulkea myös tämä meidän satumme täällä. Huomenna muuttoauto saapuu hakemaan aikamoisen läjän muuttolaatikoita ja kaikkea muuta omaisuuttamme ja maanantai-iltana minä ja pojat nousemme (ainakin äiti silmät punaisina) lentokoneeseen, joka tuo meidät takaisin Suomeen, Tampereen Annalaan ja Jaakon luo...

Viimeinen aamupala Tanskan kodissa

Heinäkuun puolivälissä emme vielä tienneet, että tie johtaa näin nopeasti takaisin koti-Suomeen ja viikkoa myöhemmin olimme jo ostaneet talo ja aloimme järjestellä muuttoa! Hurjaa kyytiähän kaikki tapahtui, mutta kun paluusta ollaan puhuttu jo jonkin aikaa ja seurailtu Suomen asuntotilannetta sekä jossiteltu ja mutkuteltu monet eri vaihtoehdot, niin pystyttiin taiteilemaan lumipalloefektin päällä vauhdin kiihtyessä. Jaakko keskusteli aiemmin keväällä yhdestä työpaikasta, joka pistettiin uuden hallituksen suunnitelmien vuoksi joksikin aikaa "hyllylle" ja kun asiat yrityksen päässä selkeytyivät, he tarvitsivat Jaakon aloittamaan nopealla aikataululla. Tämähän on jo ihan tuttu juttu, että Jaakko lähtee etupeltoon töiden perässä ja jättää minut ja loppuperheen hoitamaan asiat loppuun edellisessä kodissa! Tämä on nyt kolmas kerta ja näillä näkymin se pitkäaikaisempi ratkaisu, sen verran tilavan ok-talon avaimet saatiin viime viikolla käteen.

Hei hei vanha koti!!

Loppuloman aikana saimme aloitettua jo käytännön asioiden järjestelyn Suomen päässä, pojille tarhapaikkojen haku ja itselläni työhönpaluun järjesteleminen. Tanskaan palattuamme saatiin asunto melko nopeasti myyntiin ja viikossa se sitten meni kaupaksi asuntoyhdistyksemme varauslistan kautta. Jaakko muutti syyskuun alussa ja sen jälkeen aloin valmistella muuttoa ja hoitaa paperihommia.

Haluaisin kirjoittaa miltä minusta nyt tuntuu, mutta aika lukossa tuntuvat ajatukset olevan, hyvin ristiriitaisin tuntein odotan tulevia päiviä! Haluan lähteä ja sitten toisaalta haluan jäädä... Vaikka olen tavallaan innoissani muutoksesta, olen myös peloissani, masentunut ja surullinen. Paljon mahtavaa ja hienoa on tiedossa, mutta niin paljon jää myös jälkeen! En voi edes ajatella aisaa ilman, että kyyneleet sumentavat näköni. Ahdistaa! Omalta kannaltani on todella haikeaa erota ystävistä, joista on tullut läheisiä ja samalla jännittää ja pelottaa, miten pojat tulevat alkuinnostuksen jälkeen reagoimaan uusiin asioihin, löytävätkö paikkansa uudessa ympäristössä ja saavat ystäviä. Pojille saimme tarhapaikat jo heti lokakuun alusta ja kun minä palaan työelämään vasta syyslomaviikon jälkeen, niin voimme rauhassa totutella uuteen ympäristöön.

Mutta yksi asia on, jota en jää kaipaamaan, nimittäin eväslaukkujen valmistelu!! Ja tämä piiiitkä, pimeä syksy - syyskuusta huhtikuuhun, joka ei koskaan kunnolla muutu talveksi. Ja se määrä flunssaisia, yskäisiä ja kuumeisia lapsia kotosalla, joka varsinkin viime talvena sai minut totaalisesti repimään hiuksiani epätoivosta. En tainnut kertoakaan viime postauksessa, että kevätlukukaudella olin seitsemän kokonaista viikkoa koulussa yhdeksästätoista!!

Yksi luku elämässä loppuu ja uusi alkaa! Kolme vuotta ja yhdeksän kuukautta täällä tuli asuttua, paljon on tullut koettua ja uutta opittua, mahtavia ja raskaita kokemuksia, uusia, tärkeitä ystäviä, arkielämää, ELÄMÄÄ! Tiedossa tulee olemaan suuri muutos, usein ajatellaan että kyllähän sitä takaisin kotimaahan on helppo muuttaa, mutta voin sanoa nyt ihan omasta kokemuksesta, että ei pidä paikkaansa! Kotoutuminen varsinkin yhtään pidemmän poissaolon jälkeen ei ole helppoa ja kun maailman tilanne vielä tässä viimeisten vuosien aikana on muuttunut niin paljon, ei ole helppoa sanoa tulevansa kotiin. Koti on meillä aina ollut se paikka, jossa olemme olleet yhdessä omien tavaroidemme ja muistojemme keskellä, ensin Jaakon kanssa, sitten perheenä. Se ei ole katsonut osoitetta, kaupunkia eikä maata. Tanska oli meille koti, varsinkin viimeiset kaksi ja puoli vuotta, kun asuimme omassa asunnossa alun vuokra-asunnon jälkeen... "

Nyt istun Tapaninpäivän iltana ja kirjoitan - vihdosta viimein - tämän blogin viimeisen kirjoituksen valmiiksi. Ja yhä edelleen kyyneleet nousevat silmiini, kun ajattelen lähtöä ja viimeisiä halauksia rakkaille ihmisille. Se oli ihan yhtä vaikeaa kuin olin ajatellutkin, eikä aika ole vieläkään kovin paljon   kipua lieventänyt. Mutta syksy on ollut onneksi sen verran kiireinen, että näihin ajatuksiin ei kovin usein ehdi uppoutua.

Varsinkin viimeinen viikko Aarhusissa meni vähän kuin laput silmillä, emme edes puhuneet ystäväni kanssa lähdöstä, vietimme aikaa yhdessä ja juttelimme tulevista joulu- ja muista lomasuunnitelmista. Ihan riittävästi ne laatikkopinot siellä huoneiden nurkissa muistuttivat tulevasta. Muuttopäivää edeltävänä yönä ehdin maata sängyssä ehkä kolme tuntia, varmaan nukuinkin suurimman osan ajasta.  Mutta eipä siinä väsymyksestä lauantaina ollut tietoakaan, silloin vain toimin, hoidin pojat aamutoimien jälkeen alta pois naapuriin ja pidin huolta että muuttomiehillä oli hommaa, toimitin aineksia ystävilleni, jotka valmistelivat lounasta vierastalossamme, talo tyhjettyä aloin siivousurakan ja valmistelin lopuksi vierastaloon tilapäisasunnon meille viimeisiksi öiksi. Pojille kyseessä näytti olevan suuri seikkailu taas kerran, heillä oli leikkiseuraa ja mukavia ihmisiä ympärillä, valvottiin pidempään ja syötiin herkkujakin - ja odotettiin, että päästään isän luo.

Tehokas muuttosakki nostaa viimeiset tavarat kyytiin, pakkaus kesti yhden tunnin, purku Suomessa 45 minuuttia

Sunnuntaina iltapäivästä olimme kutsuneet naapurimme läksijäiskahville vierastaloon ja pieni pala nousi kurkkuun kun näin kuinka monta paikalle saapui ja vielä ihanien läksijäislahjojen kanssa. Iltapäivä oli mukava ja loppui sopivasti niin, että ehdimme poikien kanssa vielä köllötellä sängyllä lukemassa kirjoja ennen nukkumaanmenoa ja viimeistä koulu- ja tarhapäivää. Rauhoittuminen olikin tarpeen sen viikonlopun jälkeen! Minä kävin sen verran ylikierroksilla, että nukkuminen oli aika hankalaa, mutta olo oli kuitenkin jotenkin levollinen tehdessäni hiljaisessa talossa eväitä pojille ja valmistellessani muutenkin mahdollisimman sujuvaa viimeistä päivää. Kummasti sitä vain jaksaa, kun on todella tarve!

Läksijäiskahveilla kiitettiin hauskoista leikeistä

Kirjoja, suklaata, leluja, valokuva-albuni ajastamme Skejbyhøjssa, Tanskan paratiisissa

Maanantaina poikien ollessa hoidossa vuorossa oli asunnon luovutustarkastus, viimeiset siivoukset ja lounas ystävien kanssa, sitten poikien nouto ja hyvästit herkkujen ja lahjojen kera koululla ja tarhalla. Vaatteiden vahto, matkalaukkujen sulkeminen ja avainten luovutus, rauhallinen ajomatka (takapenkki nukkui) kentälle ja sitten... Ystäväni seisoi lähtöselvityksessä katsomassa kun pojat touhusivat iloisina reppujensa kanssa, halasimme, hymyilimme, saimme vielä iloisen lähtökuvankin ja sitten oli vain molempien meistä parempi irrottaa toisen kädestä, kääntyä ja kävellä pois. Näkemiin, ei hyvästi...

Viimeiset hetket Aarhusin lentokentällä. Vielä pysyivät silmät kuivina!

Valmiina matkaan Tukholmasta Pirkkalaan

Matkalla Nukkumatin maahan

Matka meni hyvin, pojat olivat innoissaan ja jaksoivat hienosti viimeiseen koneeseen, jossa vielä vakuuteltiin, ettei yhtään väsytä ja sitten zzzz..... Minä olin turta, istuin ja luin tanskankielistä dekkaria, narskutin porkkanaa ja olin ajattelematta muuta. Pirkkalassa epätoivo meinasi vallata, kun Elis oli aivan taju kankaalla sylissäni, Jonia itketti kun hän ei olisi väsymystään jaksanut kävellä koneesta ja käsimatkatavaroitkin taisi olla neljä kappaletta. Onneksi lentoemäntä auttoi tavaroiden kanssa ja kentällä Elias virkosi sen verran, että käveli Jaakon syliin - eikä sitten herännyt ennen kuin tiistaiaamuna kymmenen aikaan mummulasta. 

Onneksi pystyin jättämään innoissaan olevat pojat vanhempieni hoiviin ja lähdin katsomaan ja siivoamaan uutta kotiamme ennen muuttokuorman tuloa. Kierrettyäni talon istuin vain hetken olohuoneen portailla ja itkin, kaikki viimeisten viikkojen tunteet taisivat purkautua, olo oli tyhjä, ei jälkeäkään uuden kodin omistamisen onnesta, mutta tuskinpa kukaan minua siinä vaiheessa voisi moittiakaan, jos yhtään lähdöistä, menetyksistä ja muutoksista on kokemusta. Sitten aloin hommiin...

Läksijäisiksi hyvää onnea ystävältä

Pojat ehtivät vielä muuttokuorman purkamisen jälkeen käymään ensimmäistä kertaa uudessa kodissa, Elias kannettiin nukkuvana suoraan sohvalle, Joni kiersi ja kolusi joka paikan. Elias oli niin väsy, ettei herännyt edes Jonin juostessa ohi ja kiljuen "Puumaja, puumaja!", mutta ehti sitten vihdoin viimein hänkin tutustua omaan huoneeseensa. Seuraavana päivänä jatkoimme tavaroiden purkamista ja pääsimme asettumaan taloksi.

Maahanmuuttajat ilmoittautumassa, perheen yhdistämiseen saatu lupa

Tervetuloa uuteen kotiimme!

Pari ensimmäistä yötä pojat nukkuivat vielä yhdessä

Siitä aloimme sitten pikkuhiljaa rakentaa elämäämme Annalassa, laatikkokasat hupenivat, tavarat löysivät paikkansa, pojat aloittivat uudessa tarhassa ja esikoulussa, minä vanhassa työpaikassa uudella osastolla. Tutustuimme ympäröiviin metsiin ja leikkipaikkoihin, saimme poikien serkut yökylään ja löysimme lähikaupastamme Setsuuria! Molemmat pojat solahtivat uuteen arkeen yllättävän helposti, tietysti vähän alkuun jännitti Jonia, Elias ei tapana mukaan ujostellut tippaakaan. Joni löysi omasta eskariryhmästään itselleen aivan samanluonteisen kaverin, joka vieläpä asuu ihan seuraavassa talossa, siinä on jo ihan erottamaton parivaljakko! Eliakselle tuli reippaan alun jälkeen parin viikon rankka vaihe, jolloin aamut olivat itkua eikä tarhaan tahdottu jäädä, mutta se loppui nopeasti ja nyt tarhassa tädit ovat helisemässä viiden pojan ryhmän kanssa, jossa Elias yhtenä on innokkaasti menossa mukana, myös niissä "epätoivotuissa aktiviteeteissä", kuten vasu-keskusteluun kauniisti kirjattiin... :)

Joni tutustumassa eskariluokkaansa, näyttää hyvin samalta kuin luokkahuone Tanskassa

Ylihuomenna olemme asuneet Suomessa jo kolme kuukautta, aika on todella lentänyt eteenpäin ihan siivillä ja tämä joululoma tuli todella tarpeeseen kaiken tämän hässäkän jälkeen. Todellinen rauhoittuminen, lepääminen ja yhden elämämme luvun päättäminen on ainakin minulla tämän loman ohjelmassa. Tämän blogin kirjoittaminen toimii viimeisen kohdan käsittelyssä, kirjoittaminen on aina auttanut minua käsittelemään tunteita (hyvin rönsyilevästi ja pitkästikin välillä). Ajatusten jäsentely saa minut löytämään oikeat sanat omille tunteilleni ja ymmärtämään syitä niiden takana. Minua on harmittanut, etten ehtinyt tehdä tätä kirjoitusta aikaisemmin, mutta jos olisin ehtinyt kirjoittaa muuttohässäkästä aiemmin, minun olisi varmasti pitänyt vielä kirjoittaa näistä tunteista, joita mielessäni on pyörinyt viime kuukausien aikana. Tarvitsin aikaa, oikean mielialan ja hetken, jolloin sain rauhassa aloittaa.

Aamulenkkimaisemia ennen töiden aloittamista

Toisenlaiset lenkkimaastot kuin Tanskassa

Nyt voin sanoa, että olemme kotiutuneet hyvin, tehneet taas uuteen paikkaan oman kodin, perheenä. Suunnitelmissa on paljon pintaremonttia, mutta kodiksi taloamme on voinut sanoa jo hyvin alusta alkaen. Kirjastoauto pysähtyy kadun päässä, lenkkimaastot ja Kaukajärvi ovat melkein kiven heiton päässä ja Skype toimii Tanskaan, joten sielläkin kaverit ovat pysyneet menossa mukana. Arkirutiinit ovat alkaneet muotoutua, päivät viikolla ovat kiireisiä, vaikkei meillä vielä isommin harrastuksia olekaan. Arjen kiireeseen on osattu asennoitua hyvin ja viikonloppuisin otetaan vastapainoisesti rauhallisemmin. Perjantaisin käymme yhdessä saunassa, mitä pojat odottavat malttamattomina, sunnuntaisin yritetään ehtiä uimahalliin niin usein kuin mahdollista. 

Kotiutumisesta huolimatta tunteet heittelevät edelleen, pojat ikävöivät ystäviään ja joinakin iltoina Elias haluaa muuttaa huoneensa kanssa vanhaan kotiin Tanskaan. Jonin suru oli sydäntäraastavaa katseltavaa, kun hän ei päässyt parhaan kaverinsa synttäreille yökylään toisen ystävänsä kanssa. Minusta tuntuu pahalta, etten voi ihan aina soittaa ystävilleni saati ottaa pyörää alleni ja polkaista vajaan puolen kilometrin matkaa hänen ovelleen - ihan vain juodakseni teet hänen kanssaan kun minulla on puoli tuntia aikaa ennen kuin lapset on haettava hoidosta. Ahdistaa se, että yhteydenpitomme on pakosta kuihtunut viikottaiseksi päivittäisen sijaan, mutta onneksi yhteytemme on säilynyt, viikon tauko ei tee keskusteluumme aukkoa. Lauantaisin juomme aamuteet yhdessä, touhuamme keittiöissämme ja parhaimmillaan aikaa vierähtää useampi tunti. Hauskaa on, kun poikien kanssa olemme päässeet naureskelemaan jo Jaakolle koti-ikävästä ja vieroitusoireista, hän kun on jo reissannut Tanskaan kaksi kertaa tänne muuton jälkeen... Toinen kerta oli tietysti samalla viikolla, kun minä aloitin töissä, että puhutaan vaan pehmeistä laskuista!! :)

Tämä elämänvaihe ja sen myötä tämä blogi ovat nyt lopussa, tunteiden vuoristorata ja muistojen kavalkadi yhdestä elämämme suuresta seikkailusta on tallennettu, niin että voimme palata tähän kaikkeen vuosienkin päästä. 

Tälle lentokentälle palaamme pian uudestaan!

Muutaman viikon päästä pääsemme halaamaan ystäviämme ihan oikeasti, kun lähden poikien kanssa pitkäksi viikonlopuksi pistäytymään Aarhusissa. Kohta pitää tehdä jo aikataulua, että ehdimme kaikki tärkeimmät ihmiset tavata!

"På gensyn, ikk' farvel!" Näkemiin, ei hyvästejä... Niin me lupasimme ja sen lupauksen pidämme!