Viime viikonloppuna tehtiin jotain erityistä poikien kanssa Jaakon ollessa piipahtamassa Suomessa. Lauantaiaamuna suuntasimme uikkarit, pyyhkeet, eväät ja matkaviihdykkeet mukanamme puolalaiseten ystäviemme kanssa Lalandian Aqua Domeen Billundiin, vesihuvipuistoon, jossa kävimme viime syksynä perheen voimin.
Voi sitä muksujen reippautta aamutoimilla, kun tiesivät, mihin kohta lähdetään, eikä matkakaan ollut liian pitkä, kun ipad viihdytti isointa ja kaksi nuorempaa torkahti osan matkan ajaksi keräämään voimia riehuntapäivään! Äidit turisivat kuulumisia, kirosivat sekoilevaa navigaattoria ja tuumivat, millainen hullunmylly päivästä tulisikaan.
Muutama muukin tanskalainen oli keksinyt oivan tavan viettää kalsean pilvistä ja tuulista päivää, joten parkkipaikka oli takanurkkaan asti täynnä, mutta hyvin mahduttiin lopulta altaisiinkin asti. Kukaan ei kadonnut pukutilassa, vipeltänyt tiehensä matkalla altaille eikä suunnannut omatoimisesti jätskikioskille, joten mikäs siinä oli pulahtaessa lämpimään veteen muksujen riemua seuratessa.
Vähän lerpattavia alahuulia näkyi, kun pian lastenallas suljettiin siivouksen vuoksi ja jouduimme evakkoon kylmään (ehkä +25C) veteen. Kahta nuorempaa se ei haitannut, Elias olisi painellut pää kolmantena jalkana isoon aallokkoaltaaseen tyrkyjen sekaan, mutta kun Joni jäi rannalle ruikuttamaan, niin piti palata matalaan veteen ja katsella pikkumiehen haikeita kädenosoituksia sinne, missä Lili ilakoi isoissa aalloissa äitinsä sylissä. Isompien lasten liukumäkiallas olisi kelvannut myös vähän lämpöisempänä, mutta onneksi mahduimme monien muiden lapsellisten kanssa lämpimään porealtaaseen odottelemaan lastenaltaan aukeamista. Ehdimme vielä sopivasti lounastaa ennen altaan avautumista, joten seuraavat pari tuntia kuluivat hujauksessa lasten painellessa altaassa, laskiessa liukumäestä, tunkiessa istumaan vesiputoukseen, roiskiessa vettä meidän ja muiden päälle, uidessa käsipohjaa, kaatuillessa uppeluksiin ja tehden kaikkea muutakin, mitä nyt lapset vesileikkien riemussa touhuavat... Pojat ovat jo niin tottuneet Honorataan, etteivät vieroksu myös hänen vahtimistaan, joten pystyimme valvomaan koko altaan hyvin sekaisin omia ja toisten lapsia.
Horjahtelujen lisääntyessä ja haukotusten alkaessa saimme koko sakin ohjattua ilman nurinoita pukutiloihin, missä rusinapannukakuista löytyi vielä uutta virtaa leikkimään vaatekomeroilla, joten me aikuisetkin saimme itsemme pestyä ja pukeuduttua ilman suurempaa huolta. Kummallakaan pojalla ei näytä klaustrofobisia oireita olevan, kun Joni hoksasi vaatekomeron lukittuvan automaattisesti noin viideksi sekunniksi ilman sähköisen avaimen varmennusta. Ensin houkuteltiin pikkuveli tulemaan paiskaamaan oman lokeron ovi kiinni ja hekoteltiin siellä pimeässä ja lopuksi iskettiin silmäni välttäessä myös ovi Eliaksen perästä kiinni... Sen tyylin lopetinkin sitten lyhyeen, vaikkei oven auetessa vastaan tuijottanut kuin hölmistynyt pikkumies, joka rauhassa kömpi komerosta pois itsekseen.
Viihdekeskuksen pieni pelihalli sai muksujen silmät hetkeksi niin ymmyrkäiseksi, että ehdin livahtaa viemään suuremmat tavarat autolle. Jos kello ei olisi ollut nin paljon ja vielä reilun tunnin ajomatka edessä, niin olisimme ehtineet taivastella mitä kaikkea puuhaa isosta keskuskesta olisi löytynytkään, mutta nyt suuntasimme reippaasti kotimatkalle. Elias nukahti alle viidessä minuutissa puoliksi syöty nakkikäärö kädessään ja Lilikin urvahti aika pian, minä pidin Jonin hereillä tekniikan voimin, koska muuten olisi ilta mennyt aika hulinaksi. Kotimatka kestikin sitten odotettua kauemmin navigaattorin sekoillessa täysin, mutta lopulta kaarroimme kotipihaan todella mukavan päivän jälkeen.
Niin, se itku pitkästä ilosta, sunnuntai-iltapäivänä mulla alkoi olo vaikuttaa hiukan viluiselta ja lisäilin villapaitaa päälle. Kun sain pojat vihdoin hoidettua jo aika horkkamaisessa olossa petiin, niin kuumemittari näytti 39,7C ja koko kroppa oli aivan hakattu. Maanantaipäivän Jaakko pystyi onneksi tekemän töitä kotona ja minä makasin sohvalla toipilaana. Tiistaiyönä Joni heräili silmiään valittaen ja aamulla toinen silmä olikin muurautunut umpen kokonaan, lääkärikäynti varmisti silmätulehduksen, mutta täkäläisen apteekkikäytännön vuoksi lääkkeet saatiin vasta keskiviikkona. Keskiviikkoyö oli taas huutoa ja silmien pyyhkimistä rääpästä puhtaiksi. Ja eikös Eliaskin herännyt sitten keskiviikkona päiväunilta toinen silmä rähmäisenä, liian myöhään lääkärissä käyntiä varten, joten torstaina vuorossa oli antibioottien haku seuraavalle potilaalle. Ja kirsikkana kakun päällä tänä aamuna soittelin sitten reseptin itsellenikin, tosin yritän itse selvitä ahkeralla silmien puhdistuksella, mutta päätinpähän ihan varmuudeksi hoitaa asian viikonlopun ollessa edessä...
Onneksi molemmat pikkupotilaat ovat tosi reippaita ja antavat laittaa silmätipat suurempia vastaan taistelematta, mutta jotenkin välillä sitä huokaa mielessään, että eikö jo vähempikin voisi riittää, kun kantaa sängyn viereen silmätippoja, kahta inhalaattoria, särkylääkettä, vanulappuja ja nenäliinoja varmistamaan yön sujumisen. Sitten sitä tulee taas muistaneeksi muutamankin lähipiirissämmekin olevan todellisen pikkutaistelijan ja laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin.
Pikkujuttuja, harmillisia tokin, mutta pikkujuttuja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti